Kolumnit
ELINA PYLKKÄNEN
alivaltiosihteeri työ- ja elinkeinoministeriö
26.03.2026
Tässä kolumnisarjassa voit kurkistaa yhden suomalaisen huippuasiantuntijan näkökulmiin Suomen talouteen liittyvistä ilmiöistä._______________
Tekoälyhypetys on varastanut suurimman huomion viimeaikaisissa talous- ja työllisyyskeskusteluissa. Tekoälyä rakentavat suuryritykset Jenkeissä, Kiinassa ja muualla ovat lyöneet laudalta kaikki aikaisemmat rakettimaiset pörssinousuennätykset. Oikein tässä tulee hiki, kun huomaa olevansa vain sivustakatsojana ja niin jäljessä tästä kaikesta vouhotuksesta.
Miljoonat kärpäset eivät voi olla väärässä, vaikka uuden teknologian hehkuttaminen valheelliselta joukkohysterialta tuntuukin! On aivan varmaa, että datan ja digitalisaation kypsyttämä tekoäly tulee muokkaamaan ammatteja ja työtehtäviä yhä enemmän automaatiota ja robotisaatiota hyväksikäyttävään suuntaan. Tekoäly ei kuitenkaan ole tuotantotoiminnassa päämäärä sinänsä, paitsi tietenkin tekoälyä kehittäville yrityksille itselleen, vaan väline ja keino parantaa kaikkien toimialojen tuotantoprosesseja tehokkaammiksi.
Tuotantopanoksista – koneista ja laitteista, työntekijöistä sekä raaka-aineista ja energiasta – saadaan enemmän irti tekoälyä soveltamalla. Toisin sanoen sama määrä tuotantoa kyetään aikaansaamaan pienemmällä resurssipanostuksella, esim. vähemmällä ihmistyövoimalla. Tämä on tuottavuuden kasvua. Hyödyt voidaan saavuttaa kuitenkin vain tuotantoprosessien uudelleen määrittelyllä ja tehokkaammalla työnjaolla laitteiden, ohjelmistojen ja ihmisten kesken. Jos tätä ei tehdä organisaatioissa, tekoäly on kuin mikä tahansa työtä helpottava työkalu ja tuottaa vain enemmän joutoaikaa, joka sekään ei sinänsä ole huono asia suinkaan. Monet asiantuntijat saavat jo nyt maistiaisia tästä herkusta, kun välttävät aikaa vievät tiedonpenkomiset ja tiivistelmien laatimiset, jolloin kahvitaukoa voi pidentää hyvällä omatunnolla.
Tekoälyhössötyksen jalkoihin jäävät usein perusasiat arjessamme. Tekoäly on virtuaalista ja abstraktia, ja me elämme vahvasti fyysisessä reaalitodellisuudessa. Edelleenkin hyvinvointimme kivijalkana ovat fysiologiset perustarpeemme: ravinto, asunto, vaatetus, puhtaus, liikkuminen jne. Näidenkin tarpeiden tyydyttämisessä tekoälyllä on roolinsa, mutta vain näiden välittäjänä ja saavutettavuuden parantajana, eikä milloinkaan niiden korvaajina.
“Toisiin ihmisiin kohdistuvia hankalia tunteita voi välttää kun vastinparina on humanoidi-robotti, jonka voi ohjelmoida mieleisekseen.
Toisiin ihmisiin kohdistuvia hankalia tunteita voi välttää kun vastinparina on humanoidi-robotti, jonka voi ohjelmoida mieleisekseen.
Kun noustaan Maslowin tarvehierarkiassa elämää ylläpitävistä välttämättömistä perustarpeista ylöspäin, tilanne onkin jo vähän monisäikeisempi. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeissakin virtuaaliset korvikkeet tekevät tuloaan. Joskus virtuaalisen yhteydenpidon takana on ihminen, muttei enää läheskään aina, esim. vakuutusyhtiöiden palveluissa. Robottikoira voi ymmärtää puhetta ja käsitellä tunteita, mutta ei kärsi yksinolosta eikä jätä jälkeensä turkista varisevia karvoja. Silti meillä saattaa olla hyvinkin lämpimiä tunteita ruuveilla pystyssä pysyvää lemmikkiä kohtaan.
Toisiin ihmisiin kohdistuvia hankalia tunteita voi välttää kun vastinparina on humanoidi-robotti, jonka voi ohjelmoida mieleisekseen. On täysin kuviteltavissa, että vihdoinkin saamme täydellisesti tuntojamme ymmärtävän ystävän eikä riitoja synny, koska robotti on sympaattisempi ja ystävällisempi kuin oikukas ja itsekäs ihminen. Ei tarvitse tuntea kateutta, kun laitamme robotin epäonnistumaan ja olemaan itseä huonompi kaikissa mittelöissä. Vihdoin tekoäly suo meille kunnian olla kaunein kaikista.
Mutta kun ihminen on geeniperimältään laumaeläin. Riittääkö metalliromuröykkiö samaistuttavaksi laumaksi? Joukkohysteria kun on oiva esimerkki lauman mukaan menemisestä, ja pelosta jäädä ulkopuolelle tai paitsi jotain. Muistatte varmaan vielä koronan aikaisen vessapaperin rohmuamisen kaupoista, tai jodi-tablettien ostoryntäyksen Japanin ydinvoimalaonnettomuuden yhteydessä?