Jarkko Eloranta SAK:n blogissa: Suma seisoo

Työmarkkinoilla suma seisoo. Syypääksi on usein nähty SAK:lainen ammattiyhdistysliike. Vähemmän on pohdittu työnantajien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä sekä niiden motiiveja.

Aloitetaan ay-liikkeen motiiveista. Julkisuudessa SAK:laisen ay-liikkeen palkkavaatimus ja käynnissä olevat lakot, tukilakot ja saartotoimet on leimattu kosto-operaatioksi hallituksen työmarkkinatoimista. Tällainen tarina varmasti kiehtoo, mutta totta se ei ole. Todellisuudessa ay-liike on huolissaan jäsentensä, eli palkansaajien, syvälle kuoppaan pudonneesta ostovoimasta

Palkansaajien ostovoiman pudotus on tosiasia. Kuoppa on historiallisen syvä. Ylöspäin kiivetään jo, mutta hitaasti. Paluu muutaman vuoden takaiselle tasolle vie liian kauan ilman kunnon palkankorotuksia. Tilanteesta kärsivät nyt palkansaajat, kotimarkkinoiden kysyntä ja kotimarkkinoilla toimivien firmojen liiketoiminta. Ei ole sattumaa, että kuluttajien luottamus on pakkasella. Eikä ole sattumaa, että palveluyritykset kärvistelevät. Ei ole myöskään sattumaa, miksi kauppa ei käy. Kaikki johtuu rajusta ostovoiman putoamisesta.

Kuitenkin sopimussuma seisoo. Kenen syy? Eivätkö yritykset enää ymmärrä talouden ja rahan päälle? Kyllä ymmärtävät, mutta kyse ei olekaan nyt rahasta, vaan vallasta.

Suma on työnantajaliittojen syytä. Yrityskohtaisia sopimuksia solmitaan tasaisena virtana, ja niissä palkankorotustasot ovat olleet reilusti suurempia kuin työnantajaliittojen ajatukset. Firmoilla on rahaa ja myös halua maksaa. Sopimussuman päällä näyttääkin tällä hetkellä seisovan työnantajaliittojen vallanhimo.

Työnantajaliitot eivät ole omaa palkka-ajatteluaan julkisuuteen avanneet. Arvailla sitä toki voi. Hyvänä osviittana työnantajien ajattelusta voisi toimia vaikkapa Kauppalehden pääkirjoituksessa 28. tammikuuta ollut laskelma. Siinä palkankorotustasoksi kaavailtiin 5–6 prosenttia kolmelle vuodelle.

Keskiverto SAK:laiselle duunarille se tarkoittaisi reilu 20 euroa kuukaudessa. Ei tuollainen ehdotus ole yritys päästä sopimukseen, vaan aivan jotain muuta.

Työnantajaleiristä siis ehdotetaan, että kolmessa vuodessa maksettaisiin se, mitä SAK:n liitot vaativat jäsenilleen vuodessa? Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että osa sovituista palkankorotuksista maksetaan nykyään miltei poikkeuksetta paikallisesti sopien. Käytännössä siis isolla joukolla työntekijöistä palkankorotukset voisivat jäädä prosentin pintaan vuodessa. Keskiverto SAK:laiselle duunarille se tarkoittaisi reilu 20 euroa kuukaudessa. Ei tuollainen ehdotus ole yritys päästä sopimukseen, vaan aivan jotain muuta.

Työnantajaliittojen haluttomuus sopia säällistä kompromissia työehdoista on silmiinpistävä. EK:n ja sen työnantajaliitot ovat enemmänkin poliittisesti ja ideologisesti motivoituneita neuvotteluissa kuin ay-liike konsanaan. Työnantajaliitot haluavat varmistaa saavuttamansa vahvat asemat hinnalla millä hyvänsä. Silloin suostuminen kotimarkkinoiden elpymisen kannalta järkeviin palkankorotuksiin tai minkäänlainen myönnytys työntekijäpuolen vaatimuksiin ei käy. Heidän pelkonaan on Orpon-Purran hallituksen ehdottomalla tuella saavutetun etulyöntiaseman menettäminen.

Yhteiskunnalle on vahingollista, että työnantajaliitot käyvät poliittisesti motivoitunutta valtataisteluaan firmojen, niiden omistajien ja jäsenyritystensä rahoilla. Palkansaajat toivovat pikaista sopua ja kunnollisia palkankorotuksia. Neuvotteluhalua ja kompromissikykyä on. Silti työnantajien kasaama työmarkkinasuma kasvaa kokoa ja vaikeuskerrointa viikko viikolta.